The only way to get rid of temptation is to yield to it... I can resist everything but temptation.

Oscar Wilden Salomen tapahtumat sijoittuvat ajanlaskumme alun Juudeaan, tetrarkin hoviin. Salome on tarina siitä, kuinka naisen halu ja himo saa kuninkaat pelkäämään ja pyhimyksen menettämään päänsä. Salome on Raamatussa varoittava esimerkki viettelevän naisen tuhoavasta luonteesta. Wilde itse oli jonkin sortin misogynisti: myös Wilden näytelmässä naisen (ja vähän miestenkin) halu on rajaton ja tuhoava.

Love for women is intellectually sterile, for women are receptive only. They take everything and give nothing. 
Oscar Wilde

Meidän Salomemme tanssii Oscar Wilden ranskalaisten aikalaisten, Salpêtrièren hysteriaparantolan asukkaiden kanssa. Hysteriaparantolan naiset ovat sairaita sukupuolensa vuoksi: sairauden nimi tulee kreikan sanasta hystera, joka tarkoittaa kohtua. Hysteria nähtiin jokaista naista vaaninvana ja leimaavana sairautena, johon kuka tahansa, joka ei varaansa pitänyt, saattoi langeta. Hysterian oireita olivat seksuaalinen halu ja käytös, hermoheikkous, masennus, kovaäänisyys ja muut ei-naisellisen käyttäytymisen muodot sekä halvaukset ja muut fyysiset oireet. Hysterian vaikutus näkyy edelleen esimerkiksi siinä, miten eri tavoin suhtaudumme huutavaan naiseen ja huutavaan mieheen – vain toinen on hysteerinen.

How can a woman be expected to be happy with a man who insists on treating her as if she were a perfectly normal human being. 
Oscar Wilde

Hysteriaa tutkittiin ja myös ”hoidettiin” Ranskassa hypnoosin avulla. Salpêtrièren sairaalassa järjestettiin hysterianäytöksiä, joissa tähdiksi nousseet hysteerikot esittivät hypnotisoituina oikeaoppisia hysteriakohtauksia lääkäreille, taiteilijoille, kirjailijoille ja muille silmää tekeville miehille. Hysteriakohtausten aikana naiset availivat hiuksiaan ja vaatteitaan, tekivät  seksualisoituja eleitä ja liikkeitä sekä vajosivat aggressioon tai uskonnolliseen ekstaasiin. Täydellinen kohtaus päättyi arc-en-ciel-asentoon. Hysteerikko jännitti vartalonsa kaarelle niin, että maata koskettivat vain jalkapohjat ja pää. Arc-en-ciel oli hysterian symboli, sillä orgasmin merkkinä se oli täydellinen vastakohta pidättäytyvän, hyveellisen naisen suljetulle asennolle.

Hysterian kytkös teatteriin ja esiintymiseen kietoutuu hysterianäytösten lisäksi 1800-luvun suuriin näyttelijättäriin. Näyttelemistä pidettiin Euroopassa naisille sopimattomana 1600-luvun lopulle asti, ja sen jälkeenkin näyttelijätär oli pitkään käytännössä synonyymi prostituoidulle. Hysteerikolle ja näyttelijättärelle oli yhteistä olemus ja käytös joka rikkoi ajan tiukkoja sukupuoli- ja käytösnormeja. Näyttelijättären oli melkein pakko olla hysteerikko, sillä kukaan kunniallinen tai terve nainen ei olisi voinut antautua esittämään tunteita kuten näyttelijätär teki.

Do you really think it is weakness that yields to temptation? I tell you that there are terrible temptations which it requires strength, strength and courage to yield to. 
Oscar Wilde

Keräsin tähän Wilden sitaatteja, joiden koin jotenkin liittyvän Salomeen. Rakkaus, normaalius, hulluus, heikkous ja houkutus ovat toistuvia teemoja niin Wilden tekstissä kuin Tampereen Ylioppilasteatterin Salomessakin.

Marleena, apulaisohjaaja

Tekstin löyhinä lähteinä ovat Anna Kortelaisen teos Levoton nainen ja lukuisat Wikipedia-artikkelit.

Salome räätälöityy valmiiksi

Synnytimme tänään kolmannen läpimenon Salome teoksestamme. Tunnelma oli maagisen kaunis ja lumoava. Vihdoin ja viimein Salome produktiomme alkaa kasautumaan yhdeksi soljuvaksi kokonaisuudeksi, jonka saamme tarjoilla teille tuoreana 28.2!

On etuoikeutettua saada treenata taitavien ja elämäniloisten ihmisten kanssa. Taipaleemme Salomen valmistumiseen on ollut moninainen ja mutkikas, mutta opettava ja kasvattava. Mahtavaa päästä jakamaan teatterin mahdollisuuksien ihanuutta katsojien kanssa. Meissä jokaisessa asuu ehkäpä pieni Salome, mutta millainen?

Mikä saa ihmiset tekemään äärimmäisiä tekoja? Vallanhalu, turhautuneisuus, intohimo, rakkaus vai viha? Salome teos herättää monia kysymyksiä: elämästä ja ihmisten haluista elää oma elämä sellaisenaan kuin itse on saanut sen käsiinsä. Miten tätä elämää tulisikaan elää?

”Eläkäämme joka hetki täysillä. Jokainen hetki on tärkeä, sillä se on vain kerran!”

Tervetuloa!

 - Kappadokialainen

Salomea promoamassa

Salome demosi lauantaina kahdessa tilaisuudessa: Elävänkirjallisuuden festivaalilla Työväenmuseo Werstaalla ja Tampereen kaupungin kulttuuritorilla pääkirjasto Metsossa.

Jos et paikanpäälle päässyt, tässä EKF:n demo Werstaan Höyrykonemuseosta.

Olen seurannut Salomen taivalta linssin läpi alusta alkaen. Kameraan on tallentunut sekä promokuvia että epävirallisempaa materiaalia työryhmän iloksi. Projektin dokumentointiin on kuulunut myös ohjaajan.. köh, vaimoni työskentelyn taltiointia hänen opintojaan varten. Valokuvaaminen on minulle harrastus, jota yleensä toteutan omaksi iloksi Lapin laakeilla tuntureilla, ja suljetussa tilassa toteutettu ihmiskuvaus onkin ollut minulle haastava ja välillä hämmentävä kokemus. Näiden helposti lähestyttävien tyyppien kuvaaminen on kuitenkin ollut mukavaa: hyvää siedätyshoitoa sosiaalisuuteen introvertille insinöörille.

Tero / valokuvaaja (teatteriviiniharrastaja)

Muutamaksi tunniksi menneeseen

Astumme sisään kotoisaan kahvintuoksuiseen Tampereen Ylioppilasteatterin aulaan. Sohvilla ja tuoleilla loikoo ihmisiä ja koira. Tunnelma on lämminhenkinen. Koiralla on vaatteet. Seisomme ringissä odottamassa opettajaamme, jonka piti olla paikalla hyvissä ajoin. Vartin odottelun aikana meille on tullut selväksi, että ihmiset ovat vapautuneita eivätkä oudoksu läsnäoloamme. Tällaisessa paikassa on vaikea tuntea itsensä kiusaantuneeksi.

Kun vihdoin opettajamme saapuu, meidät esitellään toiselle tuottajalle ja ohjaajalle. Molemmat vaikuttavat mukavilta ja tarjoavat meille kahvia ja teetä. Meille esitellään teatteria: pukuhuone on yläkerrassa kauhistuttavien rappusten päässä. Niistä näkee läpi. Pukuhuone on täynnä vaatteita, aikamoisessa sekasotkussa. Tapaamme ensikertaa Salomen näyttelijän.

Pian pääsemme saliin, jossa kerrotaan olevan hyytävän kylmä. Kipuamme pelottavaan katsomoon. Istumme pehmustetuille tuoleille ja seuraamme, kuinka näyttelijät hörppivät kahvia, ryntäilevät päättömästi ympäriinsä noutamassa jotain, tai lämmittelevät ja leikkivät näyttämöllä.

Harjoitukset alkavat. Tunnelma vakavoituu silmänräpäyksessä. Ensimmäinen kohtaus on hieman hämmentävä, mutta se varmaankin johtuu musiikin puuttumisesta. Kun näyttelijät puhuvat, kaikuu ääni selkeänä ja tarpeeksi lujana katsomon yläpenkeille. Vaikka kyseessä on ensimmäinen läpimeno, näytelmä vaikuttaa todella lupaavalta. Näyttelijät eläytyvät rooleihinsa, ja vaikka joku joskus unohtaakin vuorosanansa, se ei kauaa esitystä haittaa.

Tarinanedetessä sen juoni alkaa pikkuhiljaa avautua. Ymmärrämme paremmin käsikirjoituksen taiteellisen kielen ja näytelmän tapahtumat. Ymmärrämme sen kauneuden.

Näytelmä hätkähdytti julmuudellaan. Erityisen vaikuttavan siitä teki juuri näyttelijöiden panostus omiin rooleihinsa. Esimerkiksi Jokanaa hullunkiilto silmissään, Salome päättäväisyydessään, Salomen äiti halveksunnassaan.

Kun näytelmä on loppu, näyttelijät muuttuvat täysin. Aivan kuin sormien napsautuksesta he hymyilevät ja nauravat, eräskin laukkaa ympäri lavaa. Emme kyllä ihmettele, sillä tyyppi lojui kuolleena maassa lähes koko näytelmän ajan. Meitä moikataan iloisesti, esittäydytään. Tarinan synkkä tunnelma on kadonnut kuin tuhka tuuleen. On mukava huomata, että rajujen roolihahmojen takana on kuin onkin melko tavallisia ihmisiä.

Tarinan teemaa pohdimme vielä pitkään. Miksi Salome halusi Jokanaan pään aivan välttämättä? Uskomme, että Salome ei sallinut häntä uhmattavan. Miksi kaikki palvoivat Salomea? Miksi Jokanaa pelkäsi Salomea ja tämän äitiä? Mikä on tehnyt hahmoista sellaisia, minkälaisina he tarinassa näyttäytyvät?

Kiitämme. Kokemus oli upea. Kiitos.

Pinja, Helmi, Elli / kummilapset

Luopua, luovuttaa, luottaa

Ensimmäisen läpimenon jälkeen, kun juttu on ottanut ensimmäiset, eikä edes kovin haparoivat askeleensa kohti valmista esitystä, voin kiitollisena koko työryhmän tähänastisesta työstä taipua kaarelle kohti omaa napaani, ja tehdä hetken surutyötä.

Surutyötä olen tehnyt jotakuinkin ensimmäisistä kohtausharjoituksista... tai jos olen rehellinen, niin ensimmäisestä lukuharjoituksesta lähtien. Oman prosessin alussa, kun mitään ei tarvitse vielä jakaa muiden kanssa, ohjaajantyö on vapaata assosiaatiota, mielikuvituksen kiitolaukkaa ja valveunelmointia vailla pakkoa perustella mitään. Olen Salomen kanssa ollut kuin tiine elefantti, joka parin vuoden ajan on kantanut ja kasvattanut sisällään olentoa, jolla on rajaton määrä raajoja ja kärsiä.

Kunnes oli aika ruveta synnyttämään tuota olentoa. Pitää määritellä muotoa, pitää perustella ja luopua ylimääräisistä korvista ja kärsistä. Nyt te ette pysty enää ajattelemaan muuta kuin tiinettä elefanttia. Mutta luopukaa siitä ajatuksesta. Ohjaaminen on luopumista. Omasta luopumista kokonaisuuden hyväksi. Mahdottomasta ja toimimattomasta luopumista. Mutta tämä luopuminen ei ole ollenkaan syy surutyölle. Luopuminen mahdollistaa luovuttamisen, siis antamis- ei periksiantamismielessä. Luovutan omaa osaamistani ja jutun omistajuutta työryhmälle. Luovutan oman visioni, kolmikärsäisen elefantinsikiön pala palalta työryhmälle.

Vaikeinta on ollut luottaa siihen, että työryhmä ottaa tuon olennon vastaan ja haluaa vaalia sitä samalla rakkaudella, jolla olen sitä itse vaalinut. Olen ollut epävarma ideoideni toimivuudesta, ajatusteni välittymisestä, mutta työryhmä on ilmeisesti luottanut minuun ja antanut minun kokeilla. Ja kyllä minä luotan takaisin.

Kuinka ihana ja inspiroiva työryhmä onkaan, on ohjaajan rooli hieman ulkopuolinen ja yksinäinen. Sivustakatsoja, joka ei koskaan pääse toisten kanssa leikkimään valmiin jutun kanssa. Surutyötä olen tehnyt sen kanssa, että toiset jatkavat Salomen kanssa tanssimista, kun oma työni loppuu. ”Kill your darlings” sanotaan. En tapa. Synnytän ja luovutan muiden kasvatettavaksi ja se tekee ehkä vielä kipeämpää. Mutta olen tehnyt ja teen tätä surutyötä tasaisesti prosessin kuluessa, jotta tasan kolmen viikon päästä voin surutta päästää porukan tanssimaan luottaen siihen, että luovuttaminen oli sen arvoista.

Napa-alueeltani taivun takaisin katselemaan eteenpäin, jossa siintää mm. huomiset trailerikuvaukset. Niitä odotellessa: Jotain synkkää on tulossa 

Paula / ohjaaja

Pieniä hetkiä

Salome on ollut uusi matka tuntemattomaan. Uuteen näytelmään tutustuessa ja siinä matkatessa mukaan tarttuu paljon uutta tietoa, tarinoita, paloja historiasta, näkemyksiä elämästä ja ihmisistä. Ymmärtää, miksi roolihenkilö toimii niin kuin toimii. Ymmärtää, mutta ei välttämättä hyväksy.

Matkan alussa opetellaan tekstiä. Kerätään faktoja siitä, mitä näytelmäkirjailija on keksinyt kirjoittaa. Opetellaan roolihenkilön vuorosanat, kielelliset ilmaisut, joita hän käyttää. Kun käynnistetään kohtausharjoitukset, aloitetaan varsinainen työ. Tutkimusmatka siihen, miksi roolihenkilö sanoo juuri ne sanat ja juuri tässä kohtaa. On opeteltu mitä hän sanoo, nyt selvitetään, mitä hän ajattelee ja tarkoittaa sanoillaan.

Olen usein selittänyt oman näkemykseni siitä, miten ihmeessä näyttelijät oppivat niin valtavan määrän tekstiä ja muistavat sen kaiken lavalla. Kun hämmästelijä saa vastauksekseen sen, että vuorosanojen opettelu on prosessin helpoin osio, hämmästys suurenee entisestään. Kyse on vain kärsivällisyydestä ja tahdosta, aikeesta oppia haluamansa. Puhuttaessa roolityöstä, siitä miten keksitystä henkilöstä saadaan todentuntuinen, käsitellään jo hieman monimutkaisempaa asiaa. Jos katsoja uskoo, häntä on huijannut se, joka on huijannut ensin itseään. Näyttelijän on uskottava siihen, vaikka syvällä sisimmässään tietää, ettei se ole totta. Näytelmän maailmaan on astuttava sisään. On huijattava itsensä uskomaan voidakseen huijata muita.

Se, että kohtauksiin saadaan toimintaa ja sanoille merkityksiä vaatii näyttelijöitä, jotka uskaltavat. Uskaltavat ehdottaa, epäonnistua ja tehdä päättömiltäkin tuntuvia asioita. Roolihenkilön tekemiset voivat tuntua näyttelijästä itsestään älyttömiltä, mutta niitä oppii ymmärtämään kuin matkaa harjoituskauden aikana omasta itsestään kohti roolihenkilön syvintä olemusta. Se on löydettävä, jotta huijaus on uskottava.

Salomen tekeminen on kohtausharjoitusten ja itse esityksen työstämisen lisäksi myös paljon muuta. Treenien aluksi se on kahvia ja teetä, kuulumisten vaihtamista, punaisia tyynyjä ja kosketuksia. On musiikki, heilumista, kävelyä tilassa, kohtaamisia ja hengittelyä. Tekemisen väliin mahtuu paljon vessataukoja ja eväiden syömistä, kahvipannullisen keittämistä ja teeveden kiehuttelua. Lopuksi ollaan yhdessä, hellitään hetki ennen kotiinlähtöä. Ollaan silmät kiinni ja etsiydytään tilan reunoilta keskelle kasaksi. Ollaan kontaktissa toisiin silmäluomien painuessa kiinni, halataan ja silitetään. Muodostetaan kampanisu ihmisistä ja hierotaan äänillä.

Salome on näyttelemisen lisäksi myös täynnä rakkautta. Sitä, että opitaan luottamaan muihin lavalla. Tiedetään, ettei siellä olla yksin ja hommaa tehdään yhdessä. Parasta tunnetta ei näyttelijänä sittenkään saa harjoituksissa siitä, että onnistuu itse. Parhaan fiiliksen saa siitä, kun on antanut toiselle impulssin, jonka avulla hän on saavuttanut jotain.

Kameralle on tallentunut pieniä hetkiä alkuvuoden harjoituksista.

SALOME

Riikka/Salomen orja

MUSALLE KUULUU HYVÄÄ!

Salomen kolmihenkinen orkesteri on edennyt loistokkaasti esityksen musiikin teossa. Hyvin pitkälti jo NELJÄ (4) (!!!) biisiä ollaan saatu suhteellisen hyvään kuosiin. Ja ovat muuten aikas hyviä!!

Salome on ollu prokkiksena oikein mukava ja oon tosi iloinen että miekii pääsin mukkaan. Meijän porukka on aivan mahtava, energiaa löytyy ja hyviä tyyppejä! Että kiitokssii kaikille että sain tulla! Mielelläni tulisin myös ihan jäseneksi vink vink vink voisin ihan siivoillakkin!!

Musiikin lisäksi Salome on inspiroinut minua kuvataiteellisesti tai no, silleen. Harkkojen aikana oon pii(e)rreskellyt tämmöisiä kivoja kuvia Salomesta ja kööristä, tässäpä yksi kuva.

Eipä miulla muuta, hyvvää talvvee kaikille!

Tanja (3. sotilas)

Valoa

Näyttelijät ovat päässeet jo mukavasti mukaan Salomen luomisprosessiin niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja harjoitus- sekä esitystilan pian vapautuessa skenoporukkakin pääsee tähän virtaan mukaan. Plaria on luettu, alkupään harjoituksissa tuli käytyä pari kertaa toiveissa nähdä ja tuntea tekijäporukan tekemisen meininki, palavereja on pidetty muutama mutta hihojen kääriminen ikään kuin antaa odottaa itseään. Salomen näyttelijöihin ja muusikoihin törmättyäni harjoitusten jälkeen arvaan, että harjoitukset ovat olleet intensiivisiä. Syvällisiä. Plarin luettuani ja ohjaajalta ympäristöön liittyvät kuvaukset kuultuani tuntemukseni Salomea kohtaan ovat olleet jännittyneen kiinnostuneita. Alkuperäinen teksti puetaan sellaisiin vaatteisiin, valoihin ja lavasteisiin joita en osannut odottaa mitenkään, mikä tarkoitti tekstistä ensi kertaa saamieni ideoiden heittämistä suoraan romukoppaan jo lähtöruudussa. Sehän ei haittaa, sillä valoporukassa on onneksi useampi käsipari valoa tuomassa. En vain olisi niin varma siitä, että valo toisi toivoa tai lämpöä pimeyteen tässä tapauksessa.

Odotan kovasti toimeen tarttumista, sillä Salome on ensimmäinen kerta kun pääsen ideoimaan valaistusta teatterilavalle. Onneksi en ole yksin ja aion imeä niin paljon oppia, tietoa ja kokemusta itseeni kuin mahdollista. Edessä on runsaasti kiipeilyä valoja asetellessa, tilanteiden toimintaan mukautumista, suunnittelua, lennosta syntyviä ideoita ja yhdessä luomista. Eniten odotan uuden tekniikan opettelua ja hallintaa, sillä valokalustoon tutustuessamme löysimme käyttöömme sen verran lupaavan arsenaalin että sormet ja aivonystyrät suorastaan syyhyävät päästä toimeen.

-Miika, valosuunnittelutiimi

Salome pyörii kuten maailma itsensä ympärillä

On alkanut neljän päivän harjoitustauko. Palaamme asiaan tiistaina.

Tässä välissä tosin, kun pää on pyörinyt lihatehotuottolan tahdilla jo kolmatta viikkoa ja matala kuume ja väsymys sumentavat nystyröitä ja näkökenttiä, on nyt hyvä sauma pyrkiä palautumaan henkisesti ja fyysisesti sekä prosessoimaan Salomen todellisuutta. Tunteet, suhteet, teemat ja statukset. Siirtymät, asemoinnit, draamankaaret. Kokonaiskuva ja absurdin(kin) maailman tapahtumien ja toimintojen rationaalinen perusteleminen ja kaikki se ääretön, mitä en osaa sanoiksi pukea näinä hektisinä hetkinä vilisevät mielessäni. Tuntuu mahdottomalta eritellä kuulumisia, projektin luomisprosessia saatika analysoida sitä mitenkään kehittävästi niin, että joku hypoteettinen lukija tästä jotain saisi edes irti. Tartun silti härkää sarvista, tai Salomea hartioista (vink_vink.jpg), ja yritän oksentaa jonkinsortin tekstinpurjot luettavaksi.

Enemmän kuin mitään muuta, tulossa on kokonaisuus. Esitys on yksinäytöksinen ja kestää näillä näkymin n. 1 tunnin ja 30-50minuuttia, teemat ovat universaaleja ja ihmisluontoa historiallisesti pikakelauksella katsoen, myös ajattomia. Pääpiirteittäin kaikki ovat jatkuvasti ja samanaikaisesti lavalla. Jokaisella on obsessionsa, jokainen ajattelee ja tuntee, jokainen on ihminen. Mutta tragedian omaisesti, harvan halut toteutuvat ja jos toteutuvat, herää kysymys sokean intohimon hinnasta ja nimenomaan siitä, kuinka sokea ihminen voi omille himoilleen ja haluilleen olla.

Voinkin suositella Salomea jokaiselle sosiaalipornon ja saippuaoopperan kuluttajalle, ihmissuhteet ja vuorovaikutus ovat tässä kokonaisuudessa kaiken kiistämättömässä keskiössä, mutta triplasti kiinnostavampina. Ja pääsetpähän katsomaan jotain ”suhdemässäystä” jossa oikeasti on sisältöä. Sen sijaan sinä, joka et ole Geordie Shore tai Salkkarit-fani, niin aina parempi! Kyseisissä draama-ja reality konsepteissa ei olekkaan mitään nähtävää (tämä nyt oli vaan pakko sanoa).

Olemme kuitenkin vasta niinikään puolivälissä harjoituskautta ja työ on kesken. Me emme tiedä (vielä) mitään. Voimme vain taipua, kuten lusikka matrixissa, ohjaajan tahtoon ja tehdä työtä yhteen hiileen samaan tahtiin puhisten. Tässä välissä haluan kuitenkin kiittää jokaista kanssaähkijää tähän asti jo niin opettavaisesta, haastavasta ja antoisasta matkasta. Vielä kun saamme lavan kokonaisuudessaan meille, vaatteet, musiikit ja valot ja 4 ja ½ viikkoa aikaa punoa lukkihämäkkelin lailla tämä verkko valmiiksi, on jotain hyvinkin mielenkiintoista nähtävää tarjolla Tampereen Ylioppilasteatterilla.

Olkoon tämä tajunnanvirta tässä, en tarkista edes kirjoitusvirheita koska sitä on olla bad ass ja taas on kiire ja pakkaseen on mentävä pyöräilemään. Rauhaa, rakkautta, shalom, slerb ja salomelooni tasapuolisesti kaikille!

- Titus / näyttelijä

Väsy mutta häpi eli ajankäytöstä ja yhteisöllisyydestä

Kun täysipäiväisesti kuuluisi opiskella, ei aivan mutkattomasti löydä kalenterista viikossa lähes 20 ylimääräistä tuntia Salomelle. Lavalla 1,5 tuntia on karkeasti heikolla lyhyellä matikalla laskettuna* yli 200 tuntia näyttelijän työtä. Eikä sekään riitä, 90 minuutin esitystä varten on kulunut mijoonasti minuutteja puvustajalta, lavastajalta, tuottajalta, graafikolta, valotyypeiltä, muusikoilta, maskeeraajalta ja reilusti enemmän kuin täysi puolivuotinen ohjaajalta (hoidetaan kiitokset kasvotusten, mutta välitsemppihali!).

Vaikka teatteri kiinnostaa enemmän kuin mitkään akateemiset teoriat, välillä kalenteri huutaa treeneille vaativasti ei ja vaatii Salomen sijaan keskittymään esseisiin.  Tästä huolimatta löydän itseni lähes vähintään joka toinen päivä Itsenäisyydenkadulta täysin ignooraten kouluhommien deadlinet ja kalenterin avunhuudot isoin teekuppi kädessä ja villasukat jalassa kuuntelemassa toisten fiiliksiä ja myöhemmin möyrimässä läpi lavan.

Salomen myötä teatterista on tullut toinen koti. Itse asiassa siitä on tullut ykköskoti. Teatterilla ei kohtaa tyhjiä huoneita vaan lämpimiä ihmisiä. Itsenäisyydenkadun jääkaapissa on enemmän ruokiani kuin siinä kodissa, jossa nukun. Teatterilta löytyy salomelaisia, joiden kanssa jakaa eväät (eli Titus, jolle syöttää jämät).  Usein treeneissä väsy väsähtää ja tilalle tulee tekeminen. 

Yhteisöllisyys ja yhteisö eivät ole ainoita syitä, miksi jaksaa ja innostua joka viikko uudelleen. Onhan möyriminen, hahmon täysi luominen, siihen tutustuminen ja lavahuomioilu tällä hetkellä aika lailla parasta, mitä tiedän (torstaitreeneihin tuotujen keksien ja loppulöllöttelyiden jälkeen tietenkin). On mieletöntä seurata, miten teksti visualisoituu ja saa siten aivan uusia merkityksiä.

Jokaiseen tekemiseen liittyy turhautumista. Salome todistaa, ettei edes prinsessoiden elämä ole pelkkää huoletonta tanssia ja helppoa yleilyä. Jopa prinsessoita voi vituttaa. Välillä Salome on raskas, mutta niin sen pitääkin olla. Jotta siitä voi olla isosti onnellinen. 

-Salomen orja

* Laskukaava = viikon Salome (~18h) x kuukauden viikot ( 4 kpl ) x treenatut kuukaudet (joulu-, tammi-, helmikuu = 3 kpl) 

HHH. HHH. HHHHH.

Kohtausharjoittelu on alkanut.

Mutta nyt kun se on todettu, voinemme jättää aiheen toistaiseksi sikseen, sillä tahdon aloittaa anekdootilla, josta rakennan aasinsillan varsinaiseen aiheeseeni. Tässä vaiheessa todettakoon vain, että näytelmä ottaa parhaillaan konkreettista muotoaan, ja olen innoissani.

Eilisissä harjoituksissa lämmittelimme hengittämällä pareittain eri tavoilla ja rytmeillä. Eräs harjoituksista jäi erityisen vahvasti mieleeni: katsoimme pariamme silmiin ja hengitimme rauhallisesti. Vähitellen kumpikin kiihdytti hengityksen rytmiä, ja sen saavutettua huippunsa rytmi palautettiin jälleen vähitellen normaaliksi. Tämän ehkä noin minuutin-kaksi kestäneen tuokion aikana oman kehon toiminta ja parista saadut impulssit saivat aikaan intensiivisiä tunnereaktioita, unohtamatta pientä hyperventilaatiota ja huimausta, mistä ohjaaja meitä toki etukäteen varoitti.

Erittäin kiivaasti hengittäminen on keholle varsin äärimmäistä toimintaa. Tavallisesti sitä tapahtuu joko äärimmäisen fyysisen suorituksen tai äärimmäisen tunnereaktion yhteydessä. Ei siis ole tavatonta, että yhdistettynä katsekontaktiin se herättää reaktion emotionaalisella tasolla.

Kohtausharjoittelujen alkaessa olimme kaikki jokseenkin hukassa. Olimme valmistautuneet tähän varsin perusteellisesti, mutta nyt, kun piti seistä lavalla ja käytännössä tehdä asioita, se ei ollut lainkaan helppoa. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että toiminnan kautta kävi nopeasti selkeämmäksi, mitä olen tekemässä ja miten toimia roolissani. Alusta asti hahmoni tarkoitusperät ovat hyvin selkeät ja intensiiviset, ja tämä näkyy myös hänen käytöksessään. Huomasin pian hengitykseni kiihtyvän kuin itsestään. Kuten eilisessä harjoituksessakin, se luo intensiivisen tunteen. Itse asiassa intensiivisyys on sana, joka tuntuu kuvaavan näytelmän kaikkia henkilöitä. Kaikki haluavat jotakin. Kaikki haluavat jotakuta. Ihmisten halut vain eivät kohtaa. Haluista tulee pakkomielteitä. Pakkomielteistä äärimmäisiä tekoja. Yksi käyttää toista hyväkseen, mutta ehkä toisenlaisessa tilanteessa osat olisivat vastakkaiset. Salomen maailma ja sen ihmiset eivät toimi, kuten meidän tuntemassamme todellisuudessa. Tai sitten ne toimivat juuri samalla lailla, mutta tiivistetyssä muodossa.

Näytelmän maailma voi olla synkkä ja absurdikin, mutta kaikeksi onneksi se ei heijastu tosielämään. Itse olen määrättömän täpinöissäni hahmostani ja hykertelen innosta, kun hän kohtaa uusia vastoinkäymisiä. Sadismia? Vahingoniloa? En myönnä mitään. Enemmänkin ajattelen, että hänen kaltaisensa hahmon kanssa on loistavan mielenkiintoista työskennellä. Tämä ei tarkoita, että olisin vailla empatiaa. Salomessa kukaan ei ole viaton uhri, mutta kukaan ei myöskään ole paha ja sydämetön hirviö.

Ohessa plarini etulehti, jossa esiintyy eräs näytelmän keskeisistä motiiveista: kuu. Sen innoittamana mieleeni on tekstiä lukiessani yhä uudelleen noussut kuvan maisema. Lisäksi paperissa on myös klementiinitahra. Symboliikkaa? Päätä itse!

Patrik – Nuori Syyrialainen

MusiikkijahHH!

Mistäpä sitä nyt sitten aloittaisi. Päässäni pyörii niin miljoona asiaa tällä hetkellä että en tiedä mistä aloittaa. Ensinnäkin työryhmä on ollut mahtava. Niin näyttelemis- kuin musiikkipuolella. Itse soitan kanteletta ja musisoimme yhdessä viulistin ja pianistin kanssa. Yhdessä soittaminen ja improvisointi ''pienen'' kantele tauon jälkeen jännitti pirusti, mutta turhaan. 

Ensimmäisten musajammailujen jälkeen olin täynnä intoa. Aloitimme Salomen teemasta. Ihania ihmisiä keiden kanssa tehdä ja wou. Teema olikin jo nopeasti melkolaisen kasassa. Joka kerta teema on saanut hieman uusia juttuja ja vivahteita, nyt tehtävänä on vain päättää että mitä käytetään ja mikä on lopullinen versio. Huikea siitä tulee joka tapauksessa koska sen leikittelysessiot ovat olleet aivan mahtavia. 

Kaikinpuolin musiikkien tekeminen on ollut itselle uusi ja mahtava kokemus. Kuin olisi löytänyt itsensä uudelleen jollain tasolla kun on saanut kanteleen takaisin elämään. Jänskää! On myös kovin jänskää yrittää kirjoittaa ajatuksiaan ylös kun on pari päivää putkeen kuunnellut jääkiekko musiikkia kun miekkonen virittäytyy ulkojää fiiliksiin... Jjjja kun taustalla tälläkin hetkellä pyörii kaikenmailman jääkiekko aiheiset videot. Eniveis, takaisin Salomeen.

Teeman lisäksi Salomessa on paljon muutakin musiikkia. Pikkuhiljaa alkavat kohtaukset ja musiikit muotoutua yhteen. Jännityksellä odotan myös kuinka oma roolini sekä soittaminen yhdistyvät...

 Yleisesti Salomen musiikit tulevat olemaan, ja ovat ihanan vinksahtaneita ja joissain kohdissa täydellisen toimivan riitaisia tekstin kanssa. Selkäpiitä karmivia vinkunoita ja vankunoita, sekä kauniita ja vähemmän kauniita melodioita. Vaikea sitä on sanoin kuvailla. Se on itse kuultava. 

Kantele / Naaman

Jostain se aina tulee

Matkani Salomen parissa alkoi viime keväänä, jolloin ohjaaja Paula pyysi minua mukaan työryhmään. Ajatus Salomesta on kytenyt sieltä asti hitaasti muhien, miettien ja tarkkaillen.

Kudoin ohjaajalle edellisen yhteisen prokkiksemme aikana villasukat. Lämpimät, jotta keskitalven tulevat harjoitukset sujuisivat lämpimin jaloin. Silmukka silmukalta sidoin itseni Salomeen. Salome, salome, salome... Kuuntelin ohjaajan fiiliksiä, tunnelmia ja ajatuksia. Imin itseeni vaikutteita. Kävin lukureeneissä kuunteluoppilaana. Tapasin muun työryhmän. Tarkkailin ja katselin. Tallensin lyijykynällä liikkeitä ja asentoja paperille. Katselin lisää... Kunnes olin katsellut tarpeeksi ja aloin piirtämään, ja kuten yleensä piirtäessäni, kuuntelin samalla musiikkia.  Lana del Reyn Young and beautiful-kappaleen aikana piirsin tytön.

Ja kaikki lähti liikkeelle, vaan kappaletta ei voinut enää vaihtaa.  Uudestaan ja uudestaan: Young and beautiful. Vielä, vielä ja vielä...

Tottakai perinteiset työvaiheet "mä en osaa mitään"-itsesäälistä, "Jes! Tästä tulee upea!"-itseluottamukseen käytiin läpi projektin aikana. Myös turhautumiset ajanpuutteeseen ja siihen kuinka työt ja velvollisuudet haittaavat luovaa prosessia olivat tuttuja tunteita.

Vaan jostain se aina tulee. Se tunne sisimmästä, että nyt lähtee. Kynä käteen ja piirtämään. Ja siihen on vain luottaminen. Se tulee, kun on tullakseen. Ja joka kerta on vain heittäydyttävä mukaan. Luottaa siihen, että kyllä se tulee... Tälläkin kertaa.

 Katja / Graafikko

Maanantaituolit

Salomen treenit jatkuivat joululoman jälkeen teen ja kahvin voimalla. Lisää teetä ja kahvia. Kuulosti siltä, että porukka palasi joululomalta levänneenä ja kankeana.

Junamatka Tampereelle oli kuumottava. Vuorosanojen opettelua ja suhteiden selvittelyä. Onneksi matka oli pitkä. Kankeus lähti heti alkulämmittelyn kontaktiharjoituksilla, jonka aikana palautimme ryhmän läsnäolon takaisin Salomeen. Otimme tilan haltuumme kävelemällä, pysähdyimme, katsoimme toista silmiin ja saatuamme syyn jatkaa matkaa, jatkoimme. Tiimi on kasassa, olemme valmiita jatkamaan.

Maanantaituolit on päivän blogiotsikko. Siihen sisältyy tuolihippaa ja tunnekuohuja. Teimme harjoituksen viiden tuolin kanssa. Jokaisen täytyi valita henkilö, jonka pitää käydä istumassa kaikissa viidessä tuolissa ennen sinua. Harjoituksessa syntyi suhteita henkilöiden välille, mutta osa jäi ulkopuolelle. Tajusimme sen kaiken liittyvän Salomeen ja sen suhdeverkostoihin. Se tunne, kun tajuat ettei hän tarvitsekaan sinua, vaan jotain toista. Tätä peliä on pelattava oikein.

Seuraavaksi siirrymme kohtausharjoituksiin.

Arrivaa,
Milla / näyttelijä ( Herodias)

Sanaton

Kun työryhmämme pääsi viettämään ansaittua joulutaukoa, ohjaaja-Paulalla oli meille kotitehtävä. Tammikuun aikana alkavat kohtausharjoitukset tarkoittavat, että myös jokaisen henkilökohtainen työ roolinsa rakentamiseksi alkaa pian, ja siksi saimme tehtäväksemme alkaa opettelemaan repliikkejämme kunnolla ja pohtimaan hahmojemme olemusta.

Teksti, sanat ja repliikit ovat näyttelijän ainoat konkreettiset raamit siihen, kuka hänen roolihahmonsa on, mitä hän merkitsee näytelmän kokonaisuudessa. Ei riitä, että tietää mitä hahmo sanoo, vaan on tiedettävä mitä hän tarkoittaa ja miksi hän sanoo niin. Jotta tämä onnistuisi, täytyy näyttelijän hahmottaa roolihahmonsa suhtautuminen kaikkiin muihin hahmoihin ja tapahtumiin. Ketä kohtaa hahmoni tuntee jotain ja mitä hän tuntee? Ilmaiseeko hahmoni näitä tunteita vilpittömästi, puhtaasti, sellaisenaan vai ovatko ne niin sanottuja pohjatunteita, jotka saavat meidän ilmaisemaan jotain toista tunnetta? 

Viimeisellä viikolla ennen lomaa paneuduimme jo hiukan hahmoihimme ryhmässä. Salomen suhdekartasto on hyvin mielenkiintoinen ja sen mietiskelyyn käytimme hyvän aikaa. Omaan roolityöhöni suhteiden monimutkaisuus ja lopullinen muoto tulee vaikuttamaan enemmän kuin teksti, sillä hahmoni on sanaton.

Sanattomuus tuo mukanaan niin vaikeita kuin helppojakin asioita. Kun ei ole repliikkejä ulkoaopeteltavaksi, asioiden ja tunteiden fyysistämiseen jää paljon enemmän kapasiteettia. Tekstittömyys kuitenkin vaikeuttaa hahmon rakentamista siinä mielessä, ettei ole olemassa minkäänlaisia tekstillisiä vihjeitä, siitä kuinka hahmo istuu kokonaisuuteen. Toisaalta silloin näyttelijälle jää paljon vapaammat kädet tehdä hahmosta omanlaisensa. Leikittelylle on paljon enemmän tilaa, kun ei ole repliikkejä joille pitäisi olla uskollinen.

Sanattomuuden ydin on mielestäni se, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Me sanattomat, mykät, olemme näyttämökuvan täydentäjiä, ellei jopa sen kirkastajia, tai täydellistäjiä.

Sanattomuuden kunniaksi en kerro harjoituksistamme tarkemmin, vaan annan kuvien kertoa puolestani, hiljaa, sanatta.

Tiia / Näyttelijä