Astumme sisään kotoisaan kahvintuoksuiseen Tampereen Ylioppilasteatterin aulaan.
Sohvilla ja tuoleilla loikoo ihmisiä ja koira. Tunnelma on lämminhenkinen.
Koiralla on vaatteet. Seisomme ringissä odottamassa opettajaamme, jonka piti
olla paikalla hyvissä ajoin. Vartin odottelun aikana meille on tullut selväksi,
että ihmiset ovat vapautuneita eivätkä oudoksu läsnäoloamme. Tällaisessa
paikassa on vaikea tuntea itsensä kiusaantuneeksi.
Kun vihdoin opettajamme saapuu, meidät esitellään toiselle tuottajalle ja ohjaajalle.
Molemmat vaikuttavat mukavilta ja tarjoavat meille kahvia ja teetä. Meille
esitellään teatteria: pukuhuone on yläkerrassa kauhistuttavien rappusten
päässä. Niistä näkee läpi. Pukuhuone on täynnä vaatteita, aikamoisessa
sekasotkussa. Tapaamme ensikertaa Salomen näyttelijän.
Pian pääsemme saliin, jossa kerrotaan olevan hyytävän kylmä. Kipuamme pelottavaan
katsomoon. Istumme pehmustetuille tuoleille ja seuraamme, kuinka näyttelijät
hörppivät kahvia, ryntäilevät päättömästi ympäriinsä noutamassa jotain, tai
lämmittelevät ja leikkivät näyttämöllä.
Harjoitukset alkavat. Tunnelma vakavoituu silmänräpäyksessä. Ensimmäinen kohtaus on hieman
hämmentävä, mutta se varmaankin johtuu musiikin puuttumisesta. Kun näyttelijät
puhuvat, kaikuu ääni selkeänä ja tarpeeksi lujana katsomon yläpenkeille. Vaikka
kyseessä on ensimmäinen läpimeno, näytelmä vaikuttaa todella lupaavalta.
Näyttelijät eläytyvät rooleihinsa, ja vaikka joku joskus unohtaakin
vuorosanansa, se ei kauaa esitystä haittaa.
Tarinanedetessä sen juoni alkaa pikkuhiljaa avautua. Ymmärrämme paremmin
käsikirjoituksen taiteellisen kielen ja näytelmän tapahtumat. Ymmärrämme sen
kauneuden.
Näytelmä hätkähdytti julmuudellaan. Erityisen vaikuttavan siitä teki juuri
näyttelijöiden panostus omiin rooleihinsa. Esimerkiksi Jokanaa hullunkiilto
silmissään, Salome päättäväisyydessään, Salomen äiti halveksunnassaan.
Kun näytelmä on loppu, näyttelijät muuttuvat täysin. Aivan kuin sormien napsautuksesta he
hymyilevät ja nauravat, eräskin laukkaa ympäri lavaa. Emme kyllä ihmettele,
sillä tyyppi lojui kuolleena maassa lähes koko näytelmän ajan. Meitä moikataan
iloisesti, esittäydytään. Tarinan synkkä tunnelma on kadonnut kuin tuhka
tuuleen. On mukava huomata, että rajujen roolihahmojen takana on kuin onkin
melko tavallisia ihmisiä.
Tarinan teemaa pohdimme vielä pitkään. Miksi Salome halusi Jokanaan pään aivan
välttämättä? Uskomme, että Salome ei sallinut häntä uhmattavan. Miksi kaikki
palvoivat Salomea? Miksi Jokanaa pelkäsi Salomea ja tämän äitiä? Mikä on tehnyt
hahmoista sellaisia, minkälaisina he tarinassa näyttäytyvät?
Kiitämme. Kokemus oli upea. Kiitos.
Pinja, Helmi, Elli / kummilapset
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti