Luopua, luovuttaa, luottaa

Ensimmäisen läpimenon jälkeen, kun juttu on ottanut ensimmäiset, eikä edes kovin haparoivat askeleensa kohti valmista esitystä, voin kiitollisena koko työryhmän tähänastisesta työstä taipua kaarelle kohti omaa napaani, ja tehdä hetken surutyötä.

Surutyötä olen tehnyt jotakuinkin ensimmäisistä kohtausharjoituksista... tai jos olen rehellinen, niin ensimmäisestä lukuharjoituksesta lähtien. Oman prosessin alussa, kun mitään ei tarvitse vielä jakaa muiden kanssa, ohjaajantyö on vapaata assosiaatiota, mielikuvituksen kiitolaukkaa ja valveunelmointia vailla pakkoa perustella mitään. Olen Salomen kanssa ollut kuin tiine elefantti, joka parin vuoden ajan on kantanut ja kasvattanut sisällään olentoa, jolla on rajaton määrä raajoja ja kärsiä.

Kunnes oli aika ruveta synnyttämään tuota olentoa. Pitää määritellä muotoa, pitää perustella ja luopua ylimääräisistä korvista ja kärsistä. Nyt te ette pysty enää ajattelemaan muuta kuin tiinettä elefanttia. Mutta luopukaa siitä ajatuksesta. Ohjaaminen on luopumista. Omasta luopumista kokonaisuuden hyväksi. Mahdottomasta ja toimimattomasta luopumista. Mutta tämä luopuminen ei ole ollenkaan syy surutyölle. Luopuminen mahdollistaa luovuttamisen, siis antamis- ei periksiantamismielessä. Luovutan omaa osaamistani ja jutun omistajuutta työryhmälle. Luovutan oman visioni, kolmikärsäisen elefantinsikiön pala palalta työryhmälle.

Vaikeinta on ollut luottaa siihen, että työryhmä ottaa tuon olennon vastaan ja haluaa vaalia sitä samalla rakkaudella, jolla olen sitä itse vaalinut. Olen ollut epävarma ideoideni toimivuudesta, ajatusteni välittymisestä, mutta työryhmä on ilmeisesti luottanut minuun ja antanut minun kokeilla. Ja kyllä minä luotan takaisin.

Kuinka ihana ja inspiroiva työryhmä onkaan, on ohjaajan rooli hieman ulkopuolinen ja yksinäinen. Sivustakatsoja, joka ei koskaan pääse toisten kanssa leikkimään valmiin jutun kanssa. Surutyötä olen tehnyt sen kanssa, että toiset jatkavat Salomen kanssa tanssimista, kun oma työni loppuu. ”Kill your darlings” sanotaan. En tapa. Synnytän ja luovutan muiden kasvatettavaksi ja se tekee ehkä vielä kipeämpää. Mutta olen tehnyt ja teen tätä surutyötä tasaisesti prosessin kuluessa, jotta tasan kolmen viikon päästä voin surutta päästää porukan tanssimaan luottaen siihen, että luovuttaminen oli sen arvoista.

Napa-alueeltani taivun takaisin katselemaan eteenpäin, jossa siintää mm. huomiset trailerikuvaukset. Niitä odotellessa: Jotain synkkää on tulossa 

Paula / ohjaaja