Mutta nyt kun se on todettu, voinemme jättää aiheen
toistaiseksi sikseen, sillä tahdon aloittaa anekdootilla, josta rakennan
aasinsillan varsinaiseen aiheeseeni. Tässä vaiheessa todettakoon vain, että
näytelmä ottaa parhaillaan konkreettista muotoaan, ja olen innoissani.
Eilisissä harjoituksissa lämmittelimme hengittämällä
pareittain eri tavoilla ja rytmeillä. Eräs harjoituksista jäi erityisen
vahvasti mieleeni: katsoimme pariamme silmiin ja hengitimme rauhallisesti.
Vähitellen kumpikin kiihdytti hengityksen rytmiä, ja sen saavutettua huippunsa
rytmi palautettiin jälleen vähitellen normaaliksi. Tämän ehkä noin
minuutin-kaksi kestäneen tuokion aikana oman kehon toiminta ja parista saadut
impulssit saivat aikaan intensiivisiä tunnereaktioita, unohtamatta pientä
hyperventilaatiota ja huimausta, mistä ohjaaja meitä toki etukäteen varoitti.
Erittäin kiivaasti hengittäminen on keholle varsin
äärimmäistä toimintaa. Tavallisesti sitä tapahtuu joko äärimmäisen fyysisen
suorituksen tai äärimmäisen tunnereaktion yhteydessä. Ei siis ole tavatonta,
että yhdistettynä katsekontaktiin se herättää reaktion emotionaalisella
tasolla.
Kohtausharjoittelujen alkaessa olimme kaikki jokseenkin
hukassa. Olimme valmistautuneet tähän varsin perusteellisesti, mutta nyt, kun
piti seistä lavalla ja käytännössä tehdä asioita, se ei ollut lainkaan helppoa.
Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että toiminnan kautta kävi nopeasti
selkeämmäksi, mitä olen tekemässä ja miten toimia roolissani. Alusta asti
hahmoni tarkoitusperät ovat hyvin selkeät ja intensiiviset, ja tämä näkyy myös
hänen käytöksessään. Huomasin pian hengitykseni kiihtyvän kuin itsestään. Kuten
eilisessä harjoituksessakin, se luo intensiivisen tunteen. Itse asiassa
intensiivisyys on sana, joka tuntuu kuvaavan näytelmän kaikkia henkilöitä.
Kaikki haluavat jotakin. Kaikki haluavat jotakuta. Ihmisten halut vain eivät
kohtaa. Haluista tulee pakkomielteitä. Pakkomielteistä äärimmäisiä tekoja. Yksi
käyttää toista hyväkseen, mutta ehkä toisenlaisessa tilanteessa osat olisivat
vastakkaiset. Salomen maailma ja sen ihmiset eivät toimi, kuten meidän
tuntemassamme todellisuudessa. Tai sitten ne toimivat juuri samalla lailla,
mutta tiivistetyssä muodossa.
Näytelmän maailma voi olla synkkä ja absurdikin, mutta
kaikeksi onneksi se ei heijastu tosielämään. Itse olen määrättömän täpinöissäni
hahmostani ja hykertelen innosta, kun hän kohtaa uusia vastoinkäymisiä.
Sadismia? Vahingoniloa? En myönnä mitään. Enemmänkin ajattelen, että hänen
kaltaisensa hahmon kanssa on loistavan mielenkiintoista työskennellä. Tämä ei
tarkoita, että olisin vailla empatiaa. Salomessa kukaan ei ole viaton uhri,
mutta kukaan ei myöskään ole paha ja sydämetön hirviö.
Ohessa plarini etulehti, jossa esiintyy eräs näytelmän keskeisistä
motiiveista: kuu. Sen innoittamana mieleeni on tekstiä lukiessani yhä uudelleen
noussut kuvan maisema. Lisäksi paperissa on myös klementiinitahra.
Symboliikkaa? Päätä itse!
Patrik – Nuori Syyrialainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti