Teksti, sanat ja repliikit ovat näyttelijän ainoat konkreettiset raamit siihen, kuka hänen roolihahmonsa on, mitä hän merkitsee näytelmän kokonaisuudessa. Ei riitä, että tietää mitä hahmo sanoo, vaan on tiedettävä mitä hän tarkoittaa ja miksi hän sanoo niin. Jotta tämä onnistuisi, täytyy näyttelijän hahmottaa roolihahmonsa suhtautuminen kaikkiin muihin hahmoihin ja tapahtumiin. Ketä kohtaa hahmoni tuntee jotain ja mitä hän tuntee? Ilmaiseeko hahmoni näitä tunteita vilpittömästi, puhtaasti, sellaisenaan vai ovatko ne niin sanottuja pohjatunteita, jotka saavat meidän ilmaisemaan jotain toista tunnetta?
Viimeisellä viikolla ennen lomaa paneuduimme jo hiukan hahmoihimme ryhmässä. Salomen suhdekartasto on hyvin mielenkiintoinen ja sen mietiskelyyn käytimme hyvän aikaa. Omaan roolityöhöni suhteiden monimutkaisuus ja lopullinen muoto tulee vaikuttamaan enemmän kuin teksti, sillä hahmoni on sanaton.
Sanattomuus tuo mukanaan niin vaikeita kuin helppojakin asioita. Kun ei ole repliikkejä ulkoaopeteltavaksi, asioiden ja tunteiden fyysistämiseen jää paljon enemmän kapasiteettia. Tekstittömyys kuitenkin vaikeuttaa hahmon rakentamista siinä mielessä, ettei ole olemassa minkäänlaisia tekstillisiä vihjeitä, siitä kuinka hahmo istuu kokonaisuuteen. Toisaalta silloin näyttelijälle jää paljon vapaammat kädet tehdä hahmosta omanlaisensa. Leikittelylle on paljon enemmän tilaa, kun ei ole repliikkejä joille pitäisi olla uskollinen.
Sanattomuuden ydin on mielestäni se, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Me sanattomat, mykät, olemme näyttämökuvan täydentäjiä, ellei jopa sen kirkastajia, tai täydellistäjiä.
Sanattomuuden kunniaksi en kerro harjoituksistamme tarkemmin, vaan annan kuvien kertoa puolestani, hiljaa, sanatta.
Tiia / Näyttelijä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti